Elämme kahden kaupungin elämää, jossa meillä on yksi asunto Helsingissä ja toinen Lappeenrannassa. Keväällä alkaneen poikkeustilan myötä päädyin viettämään enemmän aikaani Etelä-Karjalassa, turvassa koronalta. Meidän nykyinen asunto täällä otettiin aikanaan miehelle ilman ajatusta, että myös minä asuisin pysyvämmin täällä. Tämän piti olla hänen kotinsa, ei meidän molempien koti.
Kun korona ajoi minut tänne, tuli nopeasti selväksi, että nämä neliöt eivät mitenkään päin riitä, kun kaksi ihmistä tekee töitä kotoa käsin. Siitä alkoi etsintä, jolle ei näy loppua.
Puolen vuoden aikana olemme käyneet katsomassa useita asuntoja, mutta hiljalleen on alkanut tuntumaan siltä, että asuntotarjonta ei oikein kohtaa meidän tarpeitamme (ja sitä summaa, jonka pankki on meille luvannut).
Paikallinen asuntotarjonta isompien asuntojen osalta on heikohkoa. Mikään niistä harvoista tarjolla olevista ei oikein tunnu omalta, ja ne mitkä voisivat kelvata on hinnoiteltu yli meidän budjetista. Oman osansa tähän asunnon hankkimisen vaikeuteen tekee se, että en oikeasti tiedä mitä haluan. Olen odottanut, että kun kävelen sisälle johonkin asuntoon, huomaan yhtäkkiä, että olen tullut kotiin. Sitä tunnetta ei tule. Haluan samaan aikaan asua keskustassa kerrostalossa, mutta haluaisin myös suuren, suojaisan pihan. Mutta asunto ei luonnollisestikaan saisi olla ensimmäisessä kerroksessa ja ikkunoista pitäisi näkyä jotain muutakin, kuin pelkkiä rakennuksia.
Omakotitalossa ilona olisi piha ja siellä ei niin tarvitsisi välittää naapureista, mutta samaan aikaan käsitykseni omakotitalo asumisesta on se, että ne ovat järjestään työmaa, joka ei koskaan tule valmiiksi. Tähän muutenkin kiireiseen arkeen omakotitalon lisääminen ei lähtökohtaisesti tunnu kovin houkuttelevalta.
En myöskään koskaan ole ajatellut itseäni omakotitaloihmisenä. Olen ajatellut, että kaltaiseni kaupunkilaistyttö asuu kerrostalossa - tai korkeintaan rivitalossa. Olen kuvitellut, että se on se, mihin minut on tarkoitettu.
Joitain vuosia sitten harkitsi kiinteistöyhtiöön valittamista, kun kello 8:14 ulko-oven edessä oleva porras oli lapioimatta lumesta. Kävelyväylät taloyhtiön piha-alueella oli ehditty aurata, mutta ne kolme porrasta olivat vielä odottamassa vuoroaan. Se oli sellainen aamu, kun yön aikana oli satanut yli kymmenen senttiä lunta ja jalkakäytävät taloyhtiön alueen ulkopuolella odottivat yhä aura-autoa. Tajusin noin puolivälissä matkaa metrolle, että tästä portaan lumesta ei ehkä kannata valittaa. Kahlasin nilkan yli yltävässä hangessa ja nauroin itselleni. Vain todellinen stadilainen edes kuvittelee valittavansa tämmöisestä palvelutasosta. (Joka on siis mielettömän hyvä, koska kenen piha muka on lumimyrskyn jäljiltä aurattu ennen puolta yhdeksää?)
Omakotitalossa siinä saisi vain mennä peilin eteen katsomaan, että kuka ne lumityöt on jättänyt tekemättä. Itselleen valittaminen olisi varmasti hienoa.
Kerrostaloasumisessa arvostan sen helppoutta.
Näillä eväillä omakotitaloasuminen tuntuu todella utopistiselta ajatukselta, mutta toisaalta haaveilen salaa siitä, että voisin ottaa aamukahvin kuppiin ja mennä pihalle nauttimaan sen. Istua mukavaan puutarhatuoliin ja nautiskella auringon valosta. Haaveilen siitä, että voisin pistää pihaan pari viljelylaatikkoa, ja syödä syksyllä itse kasvatettua satoa (muutakin kun parvekkeella viihtyviä tomaatteja ja chilejä). Siitä, että minulla olisi englatilaistyyppinen pieni puutarha ja paljon yrttejä ruukuissa pitkin pihaa. Ja ehkä pienestä kasvihuoneesta, jossa saisin kasvatella chilit ja tomaatit kaikessa rauhassa. Lisäksi haaveilen autotallista, jossa mahtuisin tekemään likaisempiakin hommia, työstämään puuta ja savea tai mitä likaista askarteluhommaa sitä milloinkin tulee tehtyä. Haluaisin kantaa maalaustelineen pihalle ilman, että joudun vastaamaan naapureiden uteluihin ja levittää joogamaton pihalle ilman naapurihuoneistosta kurkistelevia silmiä.
Niitä asioita kerrostalossa harvemmin saa.
Päätimme hiljattain luovuttaa kerrostaloasuntojen katselemisen osalta ja keskittyä semmoisiin vaihtoehtoihin, joissa meillä olisi oma piha. Niitä on nyt alkanut löytymään ja vaikuttaa kovasti siltä, että tämän stadiurpon seuraava koti on omakotitalossa. Eräs ystäväni on jo todennut, että häntä rehellisesti huvitta ajatus minusta omakotitalossa. Myönnän jo tässä kohtaa, että semmoisesta ratkaisusta varmasti seuraisi paljon kommelluksia. Tästä aihepiiristä lisää myöhemmin.
Millaista sinun unelmakodissasi olisi?