Korona on tässä sotkenut kuvioita ihan totaalisesti siitä lähtien kun menimme kihloihin vuosi sitten karkauspäivänä. Alkuun haaveiltiin syyshäistä, mutta kaikkien koronarajoituksien kanssa päätettiin sitten lykätä avioitumista. Löydettiin sopiva päivä tältä talvelta; lauantai 20.02.2021 ja jossain kohtaa päätettiin, että silloin mennään naimisiin - vaikka sitten kahdestaan ja pää kainalossa.
Niin tehtiin. Äärimmäisen pienen porukan läsnäollessa me avioiduimme kauniina talvisena lauantaina.
Päivä alkoi aamupalan jälkeen meikillä ja kampauksella, joiden jälkeen suunnattiin kuvattavaksi. Kuvaamassa meillä oli Kuvaillen/Mari Salmenhaara. Potretit saatiin otettua vajaassa tunnissa. Minä morsiuspuvussa ja ohuessa huivissani siedin yllättävän hyvin kylmää kameran edessä. Sitä siedättyi jossain kohtaa siihen kylmään ja olo muuttui sen myötä melko siedettäväksi kuvauksien loppua kohti huolimatta kylmistä tuulen puuskista.
Itse vihkiminen suoritettiin Lappeenrannassa, Halkosaaren paviljongissa. Se tehtiin erittäin lyhyen kaavan mukaan ja se oli ohi noin viidessä minuutissa. Päivä oli onnen täyttämä eikä meiltä puuttunut naurua ja lämpöä.
Jälkikäteen katsottuna meidän päivämäärä onnistui osumaan täydelliseen kohtaan. Koronarajoitukset alkoivat tiukentua merkittävästi heti häiden jälkeisellä viikolla ja seuraavana lauantaina täällä olikin jo niin lämmintä, että laahuksen kanssa jäällä kuvaaminen ei olisi enää onnistunut - ainakaan niin, että mekon laahus olisi jossain kohtaa päivää päässyt kuivumaan.
Kaikkea sitä pohtiessa tuntuu kieltämättä siltä, että pääsimme vähän varkain naimisiin.
Toki naimisiin menoon liittyy vallitsevasta tilanteesta huolimatta suuria tunteita ja kommelluksia, mutta meidän päivä oli ihana. Viimeinen viikko ennen häitä oli melkoista showta, siinä hääjännityksessä ja viime hetken järjestelyiden ohessa oli muutamia häihin liittymättömiä muuttujia. En vieläkään tiedä, miten pysyin kaiken keskellä niin rauhallisena kuin pysyin.
Oman pukuni löysin Zazabellan Outletista heti kihlautumisen jälkeen. Meinasin jättää kyseisen puvun sovittamatta, mutta onneksi myyjä siellä sai taivuteltua mut sovittamaan vielä sitä. Pukua muokattiin juuri häiden alla täällä Lappeenrannassa Tekstiilimestari Jaana Hautapaakkasen toimesta. Palvelu oli erinomaista ja kun kävin sovittamassa mekkoa hääviikolla sain kuulla häneltä ne sanat, jotka jokainen morsian haluaa kuulla siinä tilanteessa:
"Sie oot tiiekkö laihtunu. Ihan selvästi."
Mekon nyöritys tekee siitä hankalan puettavan, mutta ah, miten paljon se pelastaa tämmöisessä tilanteessa, kun mekko on vuoden odottanut kaapissa ja paino on ehtinyt jojoilla siinä välissä vähän joka suuntaan. Lämmöllä voin suositella myös kaikille muille morsiammille nyöritettävää mekkoa sen anteeksi antavuuden vuoksi.
Neuloin häitä silmällä pitäen morsiuspuvun kaveriksi Haapsalu huivin sinisestä langasta, joka sopii sormukseni kiveen melko täydellisesti. Sitä samaa sinistä sitten tosiaan halusin myös Tuomon pukuun. Tästä asiasta ei kuitenkaan tullut keskusteltua ajallaan, joten lopputulemana Tuomo kävi hakemassa uuden solmion ja taskuliinan häitä varten edellisenä iltana - luonnollisesti unohdin antaa hänelle langan pätkän mukaan ja tämä ostosreissu ajoittui kauppojen viimeiseen aukiolotuntiin.
Koko hääsuunnitteluprosessissa yksi asia on ollut sellainen, mistä en ole ollut missään kohtaa valmis tinkimään ja se oli kuvaus. Halusin hyvän kuvaajan, joka ottaa meille ihanat kuvat. Kuvaajan varaaminen meni vähän viime tippaan, mutta onneksi onnistui ja saatiin juuri se kuvaaja, jonka halusinkin meille. Olin seurannut Marin töitä sosiaalisessa mediassa jo jonkin aikaa ja oli ihan mahtavaa saada juuri hänet kuvaamaan meidän päivä.
Olen enemmän kuin tyytyväinen näihin kuviin.
Esimerkiksi kimppu jäi puuttumaan, vaikka materiaalit sitä varten oli hankittu jo hyvissä ajoin. Laukun unohdin hankkia ja lopulta oli niin kiire, että en ehtinyt edes kaivaa sellaista muuttotavaroiden joukosta.
Meillä siis kaikki asiat eivät menneet putkeen, mutta kun hyväksyi sen, että kaikki ei ole täydellistä, niin pystyi nauttimaan siitä päivästä.
Häiden jälkeen elämä palasi aika nopeasti omalle raiteelleen. Ensimmäinen viikko meni vähän ihmetellessä, että eikö elämä nyt sitten muuttunutkaan radikaalisti tämän myötä ja eikö tämä naimisissa olo nyt sitten ollutkaan tämän kummallisempaa.
Pilaan ehkä joltain nyt avioliiton mystifioitua konseptia, mutta se on se sama ihminen siinä rinnalla ennen häitä ja häiden jälkeen. Se on samaa rakkautta ja ymmärrystä ja välittämistä, mitä siinä arjessa tarvitaan. Siinä arjessa on ne samat ongelmat ja samat vaikeudet ja se toinen ihastuttaa ja vihastuttaa ihan samalla tavalla kuin ennen häitä. Jos joku korona ajan morsian lukee nyt tätä tekstiä omien hääsuunnitelmien kariudutta, niin haluan muistuttaa siitä, että naimisiin menossa on kyse rakkaudesta, siitä, että se toinen ihminen on siinä rinnalla, tukemassa ja jakamassa tätä elämää. Se elämä ei ala häistä eikä se pääty niihin; sitä rakkauden täyteistä elämää on ennen häitä ja sitä on häiden jälkeen.
Siinä meidän häät noin pähkinänkuoressa. Toivotaan, että tämä koronatilanne saadaan pian kuriin ja päästäisiin ehkä jo kesällä juhlimaan rakkautta vähän isommallakin porukalla.